Mutta se haave jäi haaveeksi

 "Katja Repo" haku ja lainaus wikipedia

Katja Repo (s. 1973) on entinen suomalainen alamäkiajaja. Hän oli alkujaan motocrossin harrastaja, mutta pahan haaverin jälkeen siirtyi alamäkiajoon 1990-luvun alussa.[1] Vuonna 1997 Repo sijoittui kolmanneksi Sveitsissä ajetuissamaailmanmestaruuskilpailuissa. Mitali oli ensimmäinen suomalaisen pyöräilijän MM-mitali yleisessä sarjassa[1] Vuonna 1999 Repo ajoi hopealle MM-kilpailuissa Ruotsin Åressa, kun ei pystynyt voittamaan lajia ylivoimaisesti hallinnutta ranskalaista, Anne-Caroline Chaussonia. Sama näytelmä toistui vuoden 2000 MM-kilpailuissa Espanjan Sierra Nevadassa. Maailmancupissa Repo voitti yhden osakilpailun ja sijoittui kokonaispisteissä kolme kertaa viiden parhaan joukkoon.[2]

Repo lopetti uransa kauden 2002 jälkeen kun hänen edustamansa ammattilaistalli meni konkurssiin, eivätkä uudet tallineuvottelut tuottaneet tulosta.[2]

 Historian havinaa kai tästä voi tulkita että musta tuli jonkinlainen moottoristi jo ihan vaipoissa.

 Veljeni harrasti motocrossia jo siinä vaiheessa kun mä eksyin meidän perheeseen. Meillä on reilu kymmenen vuotta ikäeroa eli taisin olla ylläripylläri ja toisekseen kukaan ei koskaan uskonut että tähän perheeseen voisi tyttöä tullakaan. No se siitä sitten kai mut vähän niinkuin vahingossakin tehtiin tällainen Poikatyttö. Varhaisimmat muistikuvat Ruskeasannan motocross radalta on se kun istuskelen ihan helvatan isolla hiekkalaatikolla, monella sellasta ei ollukaan ja vieressä oli ehkä Mount everestin kokoinen hiekka kasa ja siinä kakspyöräset aina välillä vilahti sen vuorenhuipun yli mitä ihmeelisimmissä asennoissa. Siellä mä taputin hiekkakakkuja tein crossiratoja ja muuta sellaista jo pienestä bensiinin katkussa ja hiekan pöllyssä. 

Rata oli mulle siihen asti kun se päätettiin lakkauttaa mun toinen koti. Kun rupesin liikkumaan ite fillarilla kävin usein kallioilla ja radan lähimetässä ajelemassa maastopyörällä. Ja kakarana tuli siellä sitä aikaa tosissaan vietettyä, ei ollu radan laitamilla kiven murikkaa mitä en ois kääntänyt. Katsomossa penkkiä missä en ois istunu. Tai roikkunu radan vierustan aidalla. Muistan sen alueen profiilin vieläkin todella tarkkaan. 

 Hei ja siellä oli ihan sairaasti leppiksii kallioilla. Mikäs sen viihdyttävämpää kuin keräillä pilttipurkki täyteen sillä aikaa kun veikka harjottelee radalla.

 No mä kun sitten vähän kasvoin ei enään tyydyttänyt paikka huoltojoukoissa, mulla oli pesti renkaanpyörittäjänä kun ketjut rasvattiin, suodattimia taisin joskus pestä ja laseja huoltaa eikä enään jaksanu niitä hiekkakakkujakaan tai leppiksiä.

 Sittenhän mä sain ajatuksen, mun idoli oli Katja Repo joskus kaukaa sen kai näin Ruskiksellakin mut en kyllä koskaan uskalltanu lyöttäytyy lähelle se oli niin suuri stara mun mielessä. Mä en oikeen koskaan kunnolla tutustunut kehenkään siellä mä olin aika arka tapaus. Ainoostaan tuli proidin muutama ajokaveri tutuiksi. nekun välillä vietti aikaansa meilläkin.

 Tosiaan sain huippuidean mielestäni, mutta johtukohan siitä että mun veli oli ajanut pari pahempaa onnettomuutta ja saanu ruhjottuu ittensä perusteelisesti tuli totaali kieltäytyminen vanhemmilta motocrossari ura haaveilulle. Ei oli ehdoton ei ei tyttö halua olla rusikoitu ja nenä poskella yms yms. Kaikki hyvät perusteet tuli sille että se ei vaan onnistu. Kai toi porukka sitten jossain vaiheessa tajus että joku vehe oli alle saatava kun fillarilla olin itteni ruhjonu siellä metiköissä ja mikäs turvallisempaa kuin mönkkäri. Sellanen sitten ilmesty jossain vaiheessa hirmuisen väännön jälkeen. Ensin sain Suzukin 50cc joka jossain vaiheessa muuttu 90cc muistaakseni. Toi 50cc oli sellanen minipeli ja ehkä alakouluikäiselle ihan passeli valinta. No onnistuin mä senkin kaatamaan muuttamaan otteeseen ei meinaan paljon päätä paleltanut ja hitaus alkokin jossain vaiheessa ketuttaa ja kasvoin isommaksikin rupes olee mulle aika pieni.

Ruskiksella ajelin sillä yleensä siinä tien ja radan välisellä mettä kaistaleella, siihen oli kyhätty jotain radan tynkää puiden väliin, omaa jännitystä antoi se että piti niitä puita väistellä joten en paljon kävässy ite pikkuväen radalla ajelemassa. Ehkä mun porukka oli aatellu että toi lievittäis mun turhautumista kun en saa ajaa ja mielestäni olin aika hyvä salaa tossa hommassa. Sitten kun sain sen isomman pelin ei mua oikein kukaan koskaan seuraillu. Veljen ura tossa hommassa loppu tosi vakavaan onnettomuuteen ja se sitten jossain vaiheessa käytti mua jossain Tuusulan vauhtiradan hiekka montuilla. Sillehän sitä piti taitojaan näyttää ja se oli aina ihan henkihieverissä kun ei mua isommatkaan nyppylät pelottanu. Muistan yhden kerran sellasen todellakin jo vähän isomman neidin silmissä katsottuna Mout everest nyppylä ja ajoin sen päälle kuormurin tekemää reittiä mut päätinkin tulla suoraan ales ite soranyppylän reunaa ja vauhdilla. Hitto mä sain jonkin laisen saarnan siitä että mistä voi tulla ales ja mistä ei hah. Aina vedettiin täysii. Itse asiassa veli käytti mua eri paikoissa vissiin useemminkin mut ei siitä todellisena harrastuksena tainu vanhemmat ajatellakaan, veljellä oli vissiin kuitenkin joku ajatus siitä että voisinkin pärjätä siinä hommassa. Tosin mönkkäri luokkia ei ollut joten piilossa piti ajella, mut se oli ihan sika hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Sitten kasvoin isommaksi eikä "talentti" nossu sieltä mistään esiin, ei tullu Katja Repoa tällä pelillä. Niin se sitten pikkuhiljaa jäi ja jäi turhautumisen myötä kun ei enään haastetta askeltakaan eteempäin löytynyt. 

 Tulihan mulla sitten teininäkin jossain vaiheessa toinen loistava idea jota kinusin faijalta, Proidi ajo silloin rallisprittiä ja mähän oisin kans halunut mut ei mua rattiin päästetty että sekin siitä sitten.